Juurrutus

BLOGIT | Juurrutus

Punamultapadan äärellä

Kurvaan autolla Sauvon kotiseutumuseon pihaan. Vilkaisen auton penkillä olevaa vaatekasaa; työhaalarit, ylimääräinen huppari ja takki. Auto on kuin sauna ja ulkona näyttää olevan kesän ensimmäinen kunnon paahdepäivä. Mutta ei sitä voinut aamulla tietää, joten otin riittävästi vaatteita. Pelkkä t-paita riittää.

Aurinkoisella museomäellä seisoo joukko ihmisiä höyryävän ja savuavan padan ääressä. Olen tullut osallistumaan punamultatalkoisiin. Kaiken keskipisteessä hellehattu päässä pataa hämmentelee rakennusperinteen epävirallinen suojeluskummi Viri Teppo-Pärnä.

Viri kertoo, että pata on laitettu tulille puolisentoista tuntia sitten ja nyt se saa porista leppoisan rauhallisesti vielä pari tuntia ennenkuin on valmista alkaa maalata. ”Tässä on aikaa mietiskellä, eräänlainen vaihtoehto onginnalle,” hän tuumaa, ennenkuin lisää kauhalla lisää italianpunaista pigmenttiä padassa kuplivaan oranssinpunaiseen velliin.

Talkoisiin osallistujat kyselevät punamullan yleisyydestä. Saamme kuulla, että Suomessa on osattu tehdä punamultaa omasta järvimalmista, josta tulee vaaleahko väri. Sopiva väri kaupasta ostettuna on italianpunainen. Viime aikoina on alettu myydä enemmän ruotsalaista Falun punaista, joka on liian tummaa.

Musta rautapata on nostettu tiilisen arinan päälle ja alla palaa kituva tuli. Ei saa palaa liian kovaa, koska punamulta voi kuohua todella helposti yli. Olen joskus osallistunut punamultatalkoisiin Pohjanmaalla. Siellä tulelle tehtiin savupiippu ja maali keitettiin öljytynnyrissä, joka oli eristetty villalla. Tapoja on monenlaisia. Keskustelemme niiden eroista.

Hämmennyslauta vaihtaa käsiä vähän väliä. Tarkoitus on maalata museon kookkaan aittarakennuksen korjattu seinä. Joku kotiseutuyhdistyksen ruovista tulee kysymään, josko otan hernekeittoa. ”Mutta enhän minä ole edes ehtinyt tehdä vielä mitään,” tokaisen. Saan vastaukseksi että ei se haittaa, kaikille tarjotaan jotka ovat paikalla. Ja pannukakkua myös.

Maistan hieman rupatellen muiden osanottajien kanssa, jonka jälkeen käyn tuttavani Teemu Mäkisen kanssa perehtymässä aittaan ja siihen tehtyihin korjauksiin, jotka siis ovat hänen käsialaansa. Palaan maalipadan ääreen ja tarjoudun hämmentämään.

Punamultamaali tuoksuu vispipuurolle. Ei mikään ihme, sillä se on käytännössä ruisvelliä, johon on lisätty pigmenttiä ja rautavihtrilliä. Viri kertoo, että mitään ehdotonta reseptiä ei ole. Jauhoa, pigmenttiä ja vettä voi sekoitella itse hyväksi toteamassaan suhteessa. Erilaisia reseptejä löytyy kirjallisuudesta ja internetistä.

En kauaa ehdi lautaa pyöritellä ennenkuin joku muu tarjoutuu vapauttamaan minut padan ääreltä. Näissä talkoissa on paljon osanottajia ja lisää tupsahtelee tuon tuosta. Joskus tuntuu että tärkeintä on yhdessä olo ja rupattelu. Aikanaan suurin osa maaseudun kansakouluja ja seuraintaloja on kuitenkin pystytetty talkootyöllä. Tässäkin on kyse yhteisestä kulttuuripääomasta, museosta. Itse joudun lähtemään ennenkuin päästään maalaamishommiin, mutta olinpahan edes hengessä mukana ja tekijöitä piisaa. On hienoa, että tällaista osallistumisen henkeä yhä löytyy.

 

Puutarhakamera 16.6: Aurinko paistaa ja vehreys senkun lisääntyy. Rikkakasvit ainakin rehottavat. Taustalla näkyy pari tummanpunaista pionintäplää. Etualalla korkeaksi kasvaneet parsan varret, joiden juurella harsoilla peitetyt avomaankurkut. (Kuva: Nemesol OY)

Kuvat: John Björkman, ellei toisin mainittu.

Kommentoi