Asuminen

ASUMINEN | PÄIVI VUORINEN |

Kolumni: Seitsemän sortin emäntä

Siivosin saunan ja pesuhuoneen. Kului muutama päivä, ja nenäni alkoi haistaa jotain vähemmän miellyttävää. Huhuilin miehelleni, että tarkistaisi hajulukon, jos vaikka olin huitaissut sen jotenkin vinksalleen.

Hajulukko oli tiukasti paikoillaan, mutta haju voimistui päivä päivältä.

Viikon kuluttua hiilestyin: hajun aiheuttajan on löydyttävä. Nuuskimme ylhäältä ja alhaalta, mutta mikään ei osunut maaliin. Kaikenlaiset uhkakuvat viemärikameroista ja mädäntyneistä rakenteista vilisivät silmissämme tasatahtia dollarinkuvien kanssa.

Kunnes sitten eräänä päivänä mies sanoi, että laitapa nokkasi tuonne osoittaen saunan lattianrajassa olevaa tuuletusventtiiliä. No en kyllä laita! Jos kerran mies haistoi, niin silloin ihan varmasti hajun kohde oli löytynyt.

Alkoi hirvittävä tohina. Kompura tuuppasi sisältä ilmaa ulos ja teollisuusimuri veti ulkona tuuletusputken päässä täysillä, mutta sanottavaa vaikutusta toimenpiteellä ei ollut. Seuraavina päivinä haju vain voimistui.

Lopulta mies haki viemärirassin. Kohta kuulin yläkertaan saakka ratkaisevat sanat.
– Siellä oli kunnon orava, raportoi mies saalistaan.

Samaan syssyyn aloittivat täysikasvuisen kokoiset variksenpoikaset omat melko pelottavatkin rituaalinsa.

En tiedä, kummasta on kysymys, ihastuksesta vai vihastuksesta, mutta tämä kesäteatteri on meillä nähty ennenkin: lentokoulunsa käyneet tämän vuoden variksenpojat peilaavat itseään ikkunoihimme.

Joko ihastuneina näkemäänsä tai sitten luullen peilikuvaansa viholliseksi ne hyppivät tasajalkaa ikkunapellin päällä, nokkivat lasiin heijastuvaa lajitoveriaan, räiskivät jätösten sotkemilla siivillään sulankuvia ikkunoihin ja raakkuvat niin, että herätyskello on täysin turha kapine tässä huushollissa.
Tätä on jatkunut kuukauden, joten nyt todellakin saisi jo riittää.

Kirjoittaja on paitsi toimittaja myös kodin ja puutarhan sekatyöläinen.

Kommentoi