Asuminen

ASUMINEN | KARI KANALA |

Kolumni: Ny, ain ja iankaike

”Minä juon nyt kahvia.”
Harri Holkerin lakoninen toteamus haastattelua kärkkyvälle median edustajalle on syöpynyt mieleen. On hetkiä, joihin on syytä jäädä. Aina ei tarvitse olla käytettävissä. Olen omaksunut ajatustavan, jossa jokaisesta päivästä ainakin varttitunti on minun.

Monelle meistä työ on välillä kohtuuttoman kuormittavaa. Toiselle saman taakan antaa työttömyys.

Väitän kuitenkin, että raskainta on vapaa-aika ja virikkeiden tulva. Meihin iskostuu vaatimus tehokkaasta vapaa-ajasta. Oma aika ei lopulta olekaan omaa vaan mielekkyyden vaatimuksiin vastaamista.

Aika on mitattavista asioista ainoa, jota ihmisillä on yhtä paljon. Silti joillekin sitä kertyy liikaa, toisille liian vähän.

Ajan hallitseminen siten, että se ei orjuuta ihmistä, on henkisen ja hengellisen elämän klassinen edellytys. Vanhoilla kelttiläisillä kristityillä oli ajatus ohuista paikoista, joissa tuleva, mennyt ja nykyhetki ovat yhtä aikaa olemassa ja läsnä.

Jollekin tuo ohut paikka avautuu luonnon kauneuden ihmettelyn kautta. Toiset ovat tuleen tuijottajia, jotkut etsivät rauhaa meditaation, mietiskelyn ja harjoituksen kautta. Yksi löytää hetkensä joogaamalla, toinen puita pilkkomalla ja saunan lämmittämisellä mökillä irti kaikesta turhasta.

Itselleni merkitykselliseksi oman ajan kuluttamiseksi on noussut hyödyttömyys. Siinä kunnianhimon voi suosiolla heittää romukoppaan. Hyödytön tekeminen ei tarkoita somessa harhailua, sudokujen tai japanilaisten ristikoiden täyttämistä tai muuta sellaista puuhaa. Hyödyttömyys on viipymistä kahvikupin äärellä ilman tarvetta virkistyä. Ja kas, silloin maistaa aromin.

Kuten Pentti Saarikoski vastausta etsivän ihmisen tuskaa ilmaisi:
Ei ole vaikea löytää minotaurosta
vaikeampi on tuhota se
kaikkein vaikeinta löytää labyrintista ulos.

Kirjoittaja on pastori, jonka elämä on yhtä lifestylea, vaikka kaikki ei suju kuin Strömsössä.

Kommentoi